Miltäs elo tuntuu?

 Uskomatonta, miten täällä voi lämpötilat vaihdella niin radikaalisti. Tällä viikolla on ollut melko viileää, +10-+12 astetta ja tuuli ollut järkyttävän kylmä. Viime viikonloppuna täällä oli kuitenkin kunnon kesäkelit, lämpötila kohosi + 25 asteeseen ja aurinko porotti. Tuolloin päätin mennä ulos kävelylle ottamaan vähän kuvia.
Tässä lähellä on eräs metsä, jossa monet käyvät esimerkiksi lenkkeilemässä tai ulkoiluttamassa koiria. Siellä kävin seikkailemassa, en tosin käynyt kuin vain yhdellä polulla. Reittejä oli niin paljon, että pelkäsin eksyväni, jos olisin lähtenyt siellä harhailemaan. :D Mutta joku päivä mie tutkin tuon metsän vielä kokonaan! Toivoa sopii ainakin.

 Ajattelin vaihteeksi kirjoittaa vähän miun fiiliksistä. Ei ole enää montaakaan päivää, kun olen ollut täällä jo kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta. Vastahan mie olin kotona, suunnittelemassa ja panikoimassa tulevaa vuotta. Muistan myös todella elävästi ensimmäisen kerran, kun toukokuussa host-perhe soitti miulle "työhaastattelun" merkeissä. Siitäkin on jo yli viisi kuukautta. Ja voi apua, kirjoitukset ja penkkaritkin olivat vasta! Mihin tämä aika oikein häviää...?

  Aika tosiaan tuntuu kuluvan nopeasti. Ainakin arkipäivät, ne ovat aina melko hektisiä. Klo 7.15 herätys, puoli yhdeksältä kouluun ja yhdeltä pois. Kolmelta työt, ja työajasta riippuen nukkumaan melkein heti töiden jälkeen kello 22-23, töiden jälkeen olen aivan naatti. 

Silloin kun on tekemistä, aikakin kuluu. Viikonloppuisin aika tuntuu kulkevan hitaammin (mistä en kyllä valita), kun erikoisempaa tekemistä ei välttämättä ole, ellen astu ulos talosta. Viikonloppuisin tekee mieli vain löhötä, ja parin tällaisen päivän jälkeen jaksaa taas ahertaa koulussa ja töissä. Tosin kavereiden näkeminen antaa myös uutta potkua, ja olenkin todella kiitollinen, että miulla on täällä ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa!  

Ajan nopea kulku on toisaalta aivan ihanaa, mutta samaan aikaan myös vähän pelottavaa. Ihanaa siksi, että pian pääsee käymään Suomessa ja kotona, näkemään kavereita ja viettämään joulua! Kaikki tuttu ja turvallinen on kuitenkin Suomessa. Tuoksut ja maut, maisemat ja ihmiset. Ei sillä, etten olisi niitä jo ennen lähteä arvostanut, mutta kyllä niitä alkaa ikävöimään, kun niistä joutuu eroon. Ja ne asiat ovat ihan normaaleja asioita, mitä kaipaa. Esimerkiksi villasukat. Niitä kun en tajunnut ottaa Suomesta mukaani! Kaupoissa on myynnissä ihanan-lutuisen-söpöjä lämpimiä tossuja, mutta ihan tieten tahtoen sellaisia en aio ostaa, sillä kyllä ne villasukat pitää kuitenkin olla. Täytyy joululomalla napata parit jos toisetkin matkalaukkuun.

Alkaa kuitenkin mietityttämään, että jos aika kerta menee nopeasti, ehtiikö haluamiaan asioita sitten tehdä? Esimerkiksi käydä reissaamassa ja kokemassa Saksaa. En halua kuitenkaan ruveta ajattelemaan, että jotain on pakko tehdä vain siksi, koska täällä nyt ollaan. En halua alkaa suorittamaan asioita, että teenpäs reissun tuonne, koska se nyt vain on nähtävä. En lähtisi Berliiniin katsomaan Brandenburgin porttia, vaan katsomaan, millaista elämä on suurkaupungissa. Ja toki olisihan ne kahvilat testattava. :D Ja kaupat. Sellainen elämysmatkailu on miun makuun, ei se, että täytyy nähdä kaikki nähtävyydet ja että koko ajan on kiire, kun täytyy siirtyä paikasta toiseen. Eieieiei.

Sikäli on hassua, että ennen lähtöä panikoin sitä, että tulenko sopeutumaan elämään täällä. Olin varma, että perhe on todella kiva, eikä sen puolesta tarvitse jännittää. Että parempaa perhettä en olisi voinut saada. Koti-ikävän pelko oli kuitenkin suuri ja siihen yritin Suomessa jo ennalta valmistautua.

Huvittavinta tuossa on se, että asiat ovat kääntyneet päälaelleen. 

Olen viihtynyt Saksassa todella hyvin. Vaikka Suomesta tietty kaipaa asioita, ei miulla ole ollut varsinaista koti-ikävää. Ehkä muutaman kerran on ollut sellainen fiilis, jolloin olisi vain tehnyt mieli olla Suomessa, mutta nekin tunteet ovat kestäneet vain hetken. Silloin mie kysyn itseltäni; mitä mie muka tekisin Suomessa? Olisin vain kotona, tekisin ehkä töitä, mutta elämässäni ei tapahtuisi mitään ihmeellisempää. Sellaista harmaata arkea, olisin varmaan aika tylsistynyt.  Elän mie täälläkin arkea, mutta on se kuitenkin erilaista. Esimerkiksi miulla on täällä oma kämppä, asun aivan yksikseni (ellei yläkerran televisiota huudattavaa mummoa lasketa) ja saan päättää itse, olenko vaikka koko päivän koneella syöden samalla kunnon mättöä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun asun omillaan, ja olen kyllä tykännyt kovasti. Miun mielestä on aika huippua, että asun  ulkomailla, yksikseni. Onpahan tämäkin tullut koettua.

Kotipihaa.  Miun pitää myös lakaista tuossa näkyvä tie joka keskiviikko lehdistä

Kesällä tavatessani host-perheen olin aivan haltioitunut siitä, miten ihanien tyyppien kanssa mie pääsenkään elämään täällä. Kaikki olivat iloisia, eikä esimerkiksi stressistä ollut tietoakaan, olihan loma. Nyt kuitenkin koulujen ja töiden alkessa varsinkin perheen äidin kanssa on ollut välillä melko vaikeaa. Se, että hän on hyvin temperamenttinen persoona ja mie taas melkoinen säheltäjä, ei ole mikään paras yhdistelmä. Pari kertaa olen tosissani pelännyt saavani potkut.

Lasten kanssa on onneksi mennyt hyvin, he ovat todella ihania persoonia! Perheen isää en näe niin usein hänen töiden takiaan, mutta kyllä hänen kanssaan tulee hyvin toimeen. Perheen äiti taitaa olla se miun "varsinainen pomo", joka huomauttaa miulle miun virheistä. Onneksi hän myös kehuu, jos olen tehnyt jotain erityisen hyvin.

Sekin vaikeuttaa asioita, kun kaikki asiat käydään vieraalla kielellä. Perheen kanssa puhun pääosin englantia, mutta myös saksaa, sitä mukaa, mitä mie opin. Tottakai väärinymmärryksiä tulee helpommin, kuin vaikka jos olisin mennyt täysin suomalaiseen perheeseen. Tärkeintä kielen kanssa onkin se, että tulee ymmärretyksi. Mie tosin en aina välttämättä ymmärrä suomeksikaan, mitä miulle sanotaan, niin voitte varmaan kuvitella, että täällä ollessani on sattunu väärinymmärrys jos toinenkin... :D 

Sekin on muuten jännä, että mitä enemmän mie saksaa opin, sitä vähemmän miulta englanti onnistuu. Oikeastaan sama tapahtui ruotsin kirjoitusten aikaan, kun pänttäsin vain ruotsia ja englanti jäi selkeästi taka-alalle.

Kielikoulun sisäpihaa

Osaatteko arvata, missä perhe kävi viime viikonloppuna...?

Yhteenvetona sanottakoon, että tykkään elämästäni täällä. Elän päivä kerrallaan ja jokaisessa päivässä on jotain hyvää. Tänäänkin on mukavaa vain relata ja juoda kuumaa teetä vilttiin kääriytyneenä. Elämä ei silti ole aina mitään herkkua, sillä työt aiheuttaa välillä melkoista stressiä ja kielikoulukin on melko rankkaa.
Nyt kuitenkin nautin juuri alkaneesta lomasta,ja  pian Annika saapuu jälleen Stuttgartiin miun seuraksi! Meistä kuulette seuraavassa postauksessa. ;)

Pärjäilkäähän ihmiset siellä Suomessa tai missä ikinä olettekaan!


Vi ses,
♥Elisa